Joku kosmetologi sanoi joskus, että valitse itsellesi kumppani, jonka kanssa jaksat riidellä. Ymmärrän ajatuksen, ehkä. Siis ymmärrän, että helppohan se on yhden sun toisen kanssa elellä silloin, kun sukat ovat oikeilla paikoilla, vessanpöntönreunat alhaalla, harrastuksia on sopivasti, toinen valitsee aina oikeat sanat ja varsinkin äänensävyt ja elo on muutenkin herttaisaa kuin Tukholmassa.

Mutta elämähän ei ole sellaista. Varsinkaan parisuhteessa. Ja varsinkaan ikuisesti. Sinä siunaaman hetkenä, kun alat nähdä kumppanissasi jumalpiirteiden lisäksi myös inhimillisiä piirteitä, niin hänen jotkin ominaisuutensa, käyttäytymismallinsa ja joskus ihan vaan olemistapansa alkavat ärsyttää. Olen huomannut, että molemminpuolinen väsymys, stressi ja nälkätila lisäävät nyppimistä.

Ja nyppiminen on kuin kutina. Sille on pakko tehdä jotain. Se vaatii raapimista tai bepantenia. Joskus kortisoonia. Ja silti meinaa tulla hulluksi, kun käsi ei ylety siihen paikkaan, jossa on kutka.

Kannattaa siis valita kumppani, jonka kanssa riitelykin on hauskaa.

---

Kaikkien kanssa ei voi riidellä. Joidenkin kanssa voi. Ihan helpostikin. Se voi olla jopa harrastus. Molemminpuolinen yhteinen juttu. Vähän niin kuin lähtisi kaverin kanssa sauvakävelylle kerran viikossa, niin täytyykin ottaa vartin pirtsakka kettuilupuhelu.

---

Eräs kaverini on sitä mieltä, että suhde on kriisissä heti, kun tulee riitoja. Itse olen päinvastaista mieltä. Mikä suhde se sellainen on, jos ei riitoja tule? Totta kai riitoja tulee. Jos riitoja ei tule on:

a) Toinen suhteessa niin dominoiva ja toinen niin alistuva, että toinen ei uskalla kissaa sanoa ilman lupaa. Ei tervettä. Suhteessa pitää olla ilmaisunvapaus. Jos me länsimaalaiset kohkaamme Kiinan sananvapaudesta, niin yhtä hyvin pitäisi nostaa median tietoisuuteen kaikki ne perheet, joissa vältellään riitaa ja poikkipuolista sanaa siinä pelossa, että isä aurinkoinen lähettää kurmenistaniin vankileirille.

b) Toinen on suhteessa ns. joojoo-mies tai -nainen. Hän on näennäistyytyväinen uhrautuja, niin sanottu äititeresa tai pyhimys, jolle käy kaikki. Kunhan vaan muista on hyvä olla. Ja paskat. Nämä pyhimykset ovat pahimpia. He mököttävät ja nieleskelevät pettymyksensä, kun asiat eivät menekään niin kuin he olisivat halunneet. Ja kääntävät miehelle kylmästi sängyssä selkänsä kostoksi siitä, että hän lähti pelaamaan sulkista (vaikka mulla oli ollut niin raskas päivä töissä ja olisin minäkin, kerrankin, voinut ansaita vähän omaa aikaa). Joojoo-mies tai -nainen ei koskaan sano, mitä hän haluaisi, mutta hänelläkin on oikeasti toiveita. Muiden vain pitäisi vaistota ne.

c) Riitaa ei tule myöskään, jos kumppani on yhdentekevä. Suhteessa on jo ajat sitten saavutettu vaihe, jossa toisen sanomiset, tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Rakas, läheinen ihminen suututtaa kaikkein eniten. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Suhde ilman riitoja on siis kriisissä. Tai sitten se on kestänyt alle 2 kuukautta.

---

Tein ystäväpiirissä riitelygallupia. Totesin, että ihan alkuun riitely vaatii määrittelyä. Toisten sanailu on toisten sota. Eräs totesi, että ei heillä riidellä, mutta samaan hengenvetoon hän totesi, elli oli juuri oli mennyt ilta jäitä poltellessa. Toisille siis riita merkitsee huutamista ja ovien paiskomista, toisille riita on se, kun vähän huomauttaa kotitöistä.

Olettaisin, että kumppanin kanssa on hyödyllistä selvittää heti alkuun, mikä on oma toleranssi. Milloin riidellään, milloin vielä keskustellaan rakentavasti ja missä vaiheessa liikutaan todella vaarallisilla vesillä.

---

Kaikki gallaupiin vastanneet riitelivät. Suurin osa kertoi riitelelvänsä noin kerran kuussa. Muutama harrasti pientä sanailua useamminkin, jokunen taas kertoi riitelevänsä pari kertaa vuodessa. Useimmat näistä harvoin riitelevistä kyllä sitten kertoi, että riitoihin saattui liittyä huutamista, tavaroiden heittelyä ja muuta dramaattista. En tiedä, onko tässä ihan tilastollista pätevyyttä, mutta tuntui, että harvoin riitelevät riitelivät railakkaammin, useammin riitelevät tyytyvät pieneen sanailuun.

Kukaan vastanneista ei hyväksynyt vittuilua ja vyön alle lyömistä. Riidellessäkin pitää pitää mielessä, ettei toista saa loukata. Ei fyysisesti eikä henkisesti.

Veikkaisin, että varsinkin naiselle omaan ulkonäköön ja painoon liittyvät kommentit ovat sellaisia, joita ei unohda koskaan. Se on vähän, kun nainen sanoisi miehelle, että sulla on niin pieni ja lerppu, ettei sua kukaan voi haluta. Että viagra tekis sulle itselle varmaan tosi hyvää.

---

Riidan aiheet olivat suhteessa aika lailla vakiot.

Kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että samoista aiheista riiteleminen käy tylsäksi. Vähän mielikuvitusta peliin ihmiset!

Itsestä vähän tuntuu, että saisi nauhalta laittaa keskustelun pyörimään. Sananvalinnatkin osaa melkein arvata. Samojen asioiden vatvominen voi myös johtaa mykkäkouluun. Kun kaikki on jo sanottu moneen otteeseen, voi kokeilla antikommunikaatiota.

---

Riitelyistä kuulee välillä kamalia tarinoita. Osan niistä saamme lukea uutispalstoilta, eikä niitä voisi kuvitella omaan lähipiiriinsä. Toisaalta, jotenkin kai sitä aina ajattalee olevansa harvinaisen rakentava ja kypsä riitelijä.

Todella harkittuja sananvalintoja, ei tunnekuohuja, vaan syvällistä asioiden pohtimista ja analyysiä tasapuolisesti molempien vinkkeleistä. Just sellainen minä olen! Joo, niin kauan kuin puhutaan muiden parisuhdeongelmista. Ne on sitten todella helppo ratkaista aina asiallisesti. No, muiden ongelmat vaan on helpompia kuin minun!

---

Kaikki kumppania valitsevat: testatkaa, millainen kandidaatista tulee, kun hän suuttuu tai hänelle suutututaan.

Ei ole mitään väliä, tuoka hän perjantaisin sinulle kukkia, jos hän ei osaa riidellä kanssasi. Haasta hänen jo tänään!

- S.

 

 

 

Luin Tekniikka&Taloudesta (kyllä, minä luen sitä) onnellisuustutkimuksesta. Siinä sanottiin, että menestys on sitä, että saa mitä haluaa. Mutta onnellisuus on sitä, että haluaa, mitä saa.

Se on minusta hyvin sanottu.

Keskustelin taannoin kaverini kanssa elämän tavoitteista ja hän halusi nimenomaan olla menestynyt. Minä haluan olla onnellinen. Olen nimittäin huomannut, että ihminen haluaa aina uusia asioita, joten menestys karkaa käsistä aina kauemmaksi. Kun on se kiinnostava vakityöpaikka, omakotitalo, insinöörimies, tyttö-poika-lapset, kultainen noutaja ja farmarivolvo, niin mitä sen jälkeen tarvitaan, jotta voi sanoa itseään menestyneeksi? Tietysti paremmin palkattu vakituinen työpaikka, isompi omakotitalo paremmalta paikalta, rikkaampi insinöörimies, lahjakkaammat lapset, hienostuneempi koira ja bemari. Ja mitä sen jälkeen tarvitaan?

Niinpä menestys on aina jotain, mitä muilla on. Tai itsellä on verrattuna muihin tuttuihin. Menestys on sitä, että vertaa itseään muihin. Aina on menestyneempiä, mutta suomalainen voi kai aina sanoa, että on myös huonommin menestyneitä.

Minä en halua määrittää omaa elämääni sen mukaan, mitä muut ovat tai tekevät.

---

Minä keskityn siis onnellisuuteen. Onnellisuus on nimittäin sellainen juttu, että kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois. Kukaan ei voi tulla minulle sanomaan, että on onnellisempi kuin minä. Onnellisuutta ei näet voi verrata. Jos sanon, että olen maailman onnellisin ihminen, ei kukaan voi sanoa, etten ole. Hän voi vain sanoa, että kokee itsekin olevansa planeetan onnellisin. Ja niin meitä olisi kaksi onnellisuudestaan yhtä varmaa ihmistä.

---

Jos onnellisuus on sitä, että haluaa sitä, mitä saa, niin onnellisuudessa on kyse jossain määrin aina tyytymisestä ja kohtuullisuudesta.

Eräs ystäväni on sitä mieltä, että hän ei tyydy. Hänen mielestään tyytyminen merkitsee kompromissia ja toiseksi parasta. Hän haluaa parhaimmat, täydellisen ihmissuhteen, täydellisen kumppanin, hienoimman ja halvimman asunnon ja työn, jossa on aina vain hauskaa. Arvatkaa vain, onko hän onnellinen? Ei ole.

Täydellisyyttä metsästäessään hän on kovin epätoivoinen. No vähemmästäkin. Täydellisiä ihmissuhteita ja kumppaneita ei ainakaan ole edes olemassa. Ja jos sellaista etsii, niin saattaa monta todella hyvää mennä sinä aikana ohi. Ja se tekee ihmisen surulliseksi ja epätoivoiseksi.

Ei uskalla tehdä valintoja, kun tuntee, että jokainen valinta on epätäydellinen. Eikä epätäydellistä voi valita.

---

Minä olen valinnut parhaimmat niissä rajoissa, missä minulla on varaa valita. Ja onhan minulla ollut varaa valita! Sentään fiksu, mukava ja mukiinmenevä nainen. Tiedän kuitenkin rajani. On varmasti kauniimpiakin laukkuja kuin kaapissa olevat, mutta niihin minulla ei ole varaa. Ja on varmasti upeaa asettaa itselleen tiukat aikatavoitteet maratonilla, mutta niihin ei näillä geeneillä ja harjoitusmäärillä ole mahdollisuuksia. Niinpä olen onnellinen ja ylpeä siitä, mitä minulla on.

Totta kai haluan asioita, joita minulla ei nyt ole. Mutta yritän pitää mielessä, että menestys ei saa syntyä onnellisuuden kustannuksella. Haluan asioita ja koen itseni menestyneeksi, jos ponnistelujen avulla se saavutan. Mutta jos en saavuta, ajattelen, että olenpas kuitenkin erittäin onnekas nainen.

Onnellisuuden päälle on hyvä rakentaa menestystä.

- S.

 

Joskus vaan menee yli laidan. Kun kuppiin on päivän tai päivien aikana kaadettu tarpeeksi, tulee reuna vastaan. Ja silloin yksi pieni pisara saa tulvimaan yli äyräiden.

---

Ystäväni on tuskaillut aina välillä lastensa harrastusten kanssa. Muksut haluavat aloittaa, mutta into hyytyy. Tai sitten mieli muuttuu koko ajan. Vähän sen mukaan, onko kavereiden kanssa hauskat leikit kesken vai ei. Ja jos vanhemmat ovat pulittaneet soittotunnista tai partiosta sievoisen summan ja lisäksi organisoineet omat hommansa siten, että pääsevät kiikuttamaan lapsiaan illaksi harrastuksiin, voi kieltämättä nyppiä, jos vekara sitten pistääkin joka toinen viikko vastaan, kun on pallopeli pihalla kesken. Joko sitä sitten harrastetaan tai ei.  

Tällä viikolla ystävälläni oli palanut totaalisesti pohjaan. 9-vuotias, veljessarjan keskimmäinen poika, on käynyt aikoinaan pianotunneilla. Viime vuosi meni ilman soittotunteja, mutta poika on silti ollut kiinnostut pimputtelusta. Ystäväni oli sitten ajatellut, että soittotunnit olisivat ihan hyvä juttu. Hän oli saanut paikan jopa kansalaisopistosta. Tiistai-iltana olisi ollut tuntiaikojen varaaminen opistolla.

Kiireisen työpäivän päätteeksi ystäväni oli kiitänyt kotiin, jotta ehti laittaa katraalle ruokaa ja sitten lähteä kohti kansalaisopistoa. Poika oli kuitenkin lyönyt jarrut päälle. Hänelle oli kaiketi iskenyt rimakauhu. Vanha tuttu soitonope olisi kuulemma mennyt, mutta nyt pianon soittaminen ei kiinnostanutkaan, kun kyseessä olisi ollut uusi ope kansalaisopistossa. "Sä ilmoitit mut sinne kysymättä multa. Mä en halua. Mä en lähde."

Ystäväni oli pakottanut pojan kuitenkin autoon ja oli ajatellut, että mieli muuttuu. Hän puhuu pojalle järkeä automatkan ajan. Poika oli kuitenkin pitänyt pintansa, eikä ollut suostunut astumaan autosta ulos.

Ystäväni oli kiihdyksissään mennyt opistolla opettajan luo ja tilittänyt, että poika ei suostu tulemaan autosta. "Mä olen tosi pahoillani, mutta meidän täytyy ehkä perua paikkamme. Voitte ottaa jonosta jonkun toisen hänen paikalleen".

Ja sitten kiireestä, väsymyksestä, parhaansa yrittämisestä, suostuttelusta, neuvottelusta, pakottamisesta, maanittelusta väsynyt ystäväni oli puhjennut kyyneliin. Oikein kunnolla rääkymään. Opettaja oli hädissään kysynyt, onko kaikki ok, vai onko tapahtunut jotain...

Ei ollut tapahtunut. Tai oli. Ystäväni mitta lasten harrastusten aktivoimisessa (välillä huonoin tuloksin) oli täyttynyt. Hän oli yrittänyt olla hyvä äiti ja kannustaa lapsiaan harrastamaan, aktivoida heitä harrastamaan kuljettamalla, ilmoittamalla ja välillä puolipakottamallakin.

(Nyt joku voi sanoa, ettei lapsia saa pakottaa harrastamaan. No, asiassa on tulkinnanvaraa. Jos lapsi itse haluaa yleisurheiluun ja käy siellä kuukausitolkulla innostuneena, mutta kesken kauden iskee kyllästys. Mitä kuuluisi tehdä? Itse olena ainakin sanonut lapselleni, että kesken kauden ei saa lopettaa. Jos jotain aloittaa, se pitää vielä tyylikkäästi loppuun saakka. Ja joskus voi jättää harrastuskerran väliin, jos on parhaan kaverin synttärit, mutta syyksi ei riitä se, että laiskottaa. --- Itseasiassa omalle pojalle iski, varsinkin pienempänä useinkin rimakauhu mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hän saattoi lyödä jarrut pohjaan vaikka  vartti ennen kaverisynttäreille lähtemistä, kun tajusi, ettei ehkä tunne kaikkia lapsia siellä. Vein hänet synttäreille väkisin ja hain iloisen pojan pois pari tuntia myöhemmin.)

---

Ystäväni itkukohtaus ei ollut päättynyt. Hän oli itkenyt koko paluumatkan. Oli suunnistanut suoraan sänkyyn jatkamaan ujellusta. Ja siellä hän oli viettänyt muutaman tunnin. Lapset olivat vaistonneet äidin "herkän tilan" ja olivat olleet siipiänsä myöden koko loppuillan.

Tilansa ankeutta korostaakseen ystäväni oli keittänyt perheelle iltapalaksi puuroa. Veteen tietenkin. Suolaa oli sentään laittanut. Nuorimmainen oli pyytänyt santsilautasen, vaikka inhoaa puuroa.

Äiti oli vähän väsynyt.

---

Itse olen kerran päättänyt olla ahkera ja hyvä ihminen ja tehdä kaikille läheisille joululahjat itse. Paha kyllä homma jäi opiskelukiireissä hieman viimetippaan. Painoin käsin lakanakankaalle nättejä kuvioita ja ompelin kankaasta tyynyliinoja. Aikaa oli yksi päivä. Liukuhihnatyötä. Minuuttiaikataulu.

Totta kai tönäisin painoväripurkin jossain vaiheessa kumoon ja muutama työ meni pilalle.

En minä mitenkään dramaattinen ihminen ole, mutta huusin tappavani itseni. Mies (ex) suuttui kommentista, sillä hänen mielestään niin ei saa sanoa. Siinä kohtaa totesin, että voin minä hänetkin tappaa.

Lähdin kuitenkin tunnin kävelylle räntäsateeseen (vrt. ystäväni puuron keitto).

Palasin kotiin ja tein käsityöt valmiiksi. Ja lupasin, etten enää koskaan yritä olla ahkera ja hyvä ihminen tekemällä joululahjoja puolelle sukua, koko suvusta puhumattakaan.

- S.

Onko olemassa sääntöjä sen suhteen, mitä eron jälkeen kuuluu tehdä ja mitä ei?

Ihmiset tuntuvat välillä toimivan joko mustasti tai sitten valkoisesti, mutta harmaa-alue tuntuu olevan kovin kapea. Tai sitten harmaat eivät vaan pidä ääntä itsestään.

---

On helppo arvata, että mustalle alueelle mennään, jos exää vakoillaan, häntä tervehditään keskisormella, lasten tai muiden viattomien kuullen ladellaan asioita, jotka kuuluisivat vain ex-pariskunnan keskinäisiin keskusteluihin tai exää häiriköidään kymmenin puhelinsoitoin, tekstarein tai meilein päivässä.

On helppo myös arvata, mistä nämä epäkypsät reaktiot syntyvät. Kypsymättömyydestä, katkeruudesta ja kateudesta. Siitä sopasta syntyy vihaa, jota viskellään syyllisten ja syyttömienkin päälle.

---

Ymmärrän, että erotessa ihmisestä voi nousta pintaan asioita, piirteitä ja tunteita, joita ei ole pitkässäkään suhteessa koskaan nähnyt. Kiltistä perheenisästä voi paljastua yllättäviä piirteitä. Niistä voimme lukea sanomalehtien uutispalstoilta.

Mutta uskon myös, että kriisissä totuudet paljastuvat. Helppohan se on kilttiä näytellä niin kauan kuin asiat menevät niin kuin itse haluaa, niin kauan kuin asiat ovat hyvin.

Jos ex-vaimoaan pystyy huorittelemaan jopa lasten kuullen erotessa, niin ehkä ei ole häntä todella koskaan arvostanutkaan. Tai ehkä häntä on arvostanut niin kauan kuin asiat menivät juuri oman pillin mukaan. Silloin kai vaimossa arvostettavin ominaisuus oli sen, että hän ylläpiti miehen haluamaa status quota. Rakas, sä olet ihana ihminen, kun autat pitämään kulisseja pystyssä. Sä olet vttumainen ihminen, kun tämä koti ei ole sen näköinen kuin haluaisin, tämä  lihakastikekin on ihan väärin tehty eikä tämä elämä ole muutenkaan sellainen kuin tilasin!

---

Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kertoneet harrastaneensa seksiä exänsä kanssa eron jälkeen. Jos mahdollista, tämä suhtautuminen asiaan ihmetyttää minua vielä enemmän kuin exän haukkuminen idiootiksi. Miksi ihmeessä exän kanssa haluaisi olla niin intiimi?

Jos tekee mieli vielä ja synkkaa niin hyvin, niin miksi on sitten erottu? Niin puutteessa ei voi olla, että exä on paras vaihtoehto. 

---

Ihmettelen myös näitä, jotka viettävät lomia yhdessä "happy family" -periaatteella. Miksi ihmeessä? lasten vuoksi? Jeesustelua, sanon minä. Jos tehdään asioita vain lasten vuoksi, niin sitten olisi ehkä kannattanut pysyä siinä liitossakin "lasten vuoksi". Teennäistä toimintaa, jossa lapset huomaavat taatusti, ettei vanhemmilla ole kivaa. Tai sitten lapset ja jompi kumpi vanhemmista vain kyttäävät koko loman ajan, että olisiko vielä saumoja saada perhe kasaan. Ja loma päättyy vain pettymykseen, kun ei palattukaan yhteen.

---

Exää ei kannata inhota, se ei tuo itselle onnea. Eikä se välttämättä tuo edes exälle epäonnea, joten hukkaan menee sekin vaivannäkö.

Exää ei kannata kuvitella parhaaksi ystäväkseen. Ex on kuin työporukassa se, jonka kanssa ei ihan nappaa työskennellä, mutta hommat täytyy kuitenkin hoitaa asiallisesti.

Exää ei kannata ajatella rakastajakseen/rakastajattarekseen. Tunnetasolla ei nappaa, mutta ihan hyvät kyydit -periaate ei toimi. Jos se toimii, niin jompi kumpi haikailee vielä vanhan suhteen perään. Hei, te tuotitte toisillenne pettymyksen jo kerran - älkää nyt idiootit tuottavako sitä pettymystä enää uudestaan!

-S.

 

 

 

 

 

Olen tullut turhamaiseksi vanhemmiten. Väärin. Olen aina ollut turhamainen, mutta on ollut rajallisesti resursseja toteuttaa turhamaisuuttani. Ei ole ollut joko aikaa tai rahaa rampata kosmetologilla tai ostaa bling-blingiä.

Tässä vaiheessa elämää on kuitenkin mahdollista hemmotella itseään. Niinpä sitä säännöllisesti harrastankin. Ei sillä, että tälläys enää ihmeempiä tuloksia tuottaisi. Rypyt eivät katoa mihinkään, vaikka kuinka hyppäsisi kasvohoidoissa. Nordtsrömiä siihen tarvittaisiin, enkä niin turhamaiseksi ole vielä antanut itseni tulla. Tosin siihen saakka eivät ne reurssitkaan riittäisi...

Sitä paitsi, tämän ikäisenä sitä olisi kursittavaa jo niin paljon, ettei sitä tietäisi, mistä pitäisi aloittaa. Parempi, kun ei aloita mistään. Olisi ikävää joutua samanlaiseen kierteeseen Michael Jacksonin kanssa.

Ensin ne törrötissit, sitten pieni laardi-imu orastaviin jenkkakavoihin. Ja kun ne olisivat kunnossa, ahteri vaikuttaisi varmaankin (vieläkin enemmän) plösähtäneeltä. Ja kun peppu olisi kiristetty, täytyisi varmaankin siirtyä naamapuoleen. Ei. Parempi, kun ei sille tielle lähde.

Sitä paitsi kosmetologilla käymiseen liittyy aina ripaus nautintoa ja itsensä hemmottelua. Minun on vaikea kuvitella, että leikkauspöydän jälkeen olo on kovinkaan hemmoteltu.

---

Onkohan turhamaisuus luonteenpiirre, vai ovatko kaikki jossain määrin hienohelmoja? Uskoisin, etttä ovat. Ihmiset vain suuntaavat turhamaisuutensa osittain eri asioihin. Toiset törsäävät korkokenkiin ja toiset elektroniikkaan. Yleensä miehet. Kun äijä haluaa tuhlata, hän marssii ja ostaa isomman lättyteeveen tai kotiteatterin. Mutta sitä ei saa sanoa tuhlaamiseksi. Se on investointi.

Investointi mihin? Itse ajattelisin, että investointi on jotain, mikä tuottaa jotain. Mistä saa aikanaan enemmän kuin mitä on alunperin sijoittanut. Tietääkseni kukaan ei ole vielä rikastunut lättyteeveen ostamisella. Päinvastoin. Jos myyt vuoden vanhan lättyteeveesi, niin et taatusti saa omiasi pois.

Sen sijaan, tiedän (naistenlehdistä) naisia, jotka ovat oikeasti investoineet kauneusleikkauksiin. Ja rikastuneet. Yleensä investointiin on kuulunut avioliitto vanhemman herrasmiehen kanssa.

---

Turha tässä on liikoja luulla enää itsestään. Kävi miten paljon lenkillä tahansa ja juoksisi keski-ikää pakoon, niin se vetää kohta vasemmalta ohi. Mutta ei se tunnu niin pahalta ajatukselta.

Mä voin oikaista kosmetologin tuolille, ottaa  rentouttavat shiatsut ja kuunnella kolmen vartin ajan, kun kosmetologi kehuu ihoani kirkkaaksi.

Eihän hän voi väärässä olla. Ammatti-ihminen sentään!

- S.