Joskus vaan menee yli laidan. Kun kuppiin on päivän tai päivien aikana kaadettu tarpeeksi, tulee reuna vastaan. Ja silloin yksi pieni pisara saa tulvimaan yli äyräiden.

---

Ystäväni on tuskaillut aina välillä lastensa harrastusten kanssa. Muksut haluavat aloittaa, mutta into hyytyy. Tai sitten mieli muuttuu koko ajan. Vähän sen mukaan, onko kavereiden kanssa hauskat leikit kesken vai ei. Ja jos vanhemmat ovat pulittaneet soittotunnista tai partiosta sievoisen summan ja lisäksi organisoineet omat hommansa siten, että pääsevät kiikuttamaan lapsiaan illaksi harrastuksiin, voi kieltämättä nyppiä, jos vekara sitten pistääkin joka toinen viikko vastaan, kun on pallopeli pihalla kesken. Joko sitä sitten harrastetaan tai ei.  

Tällä viikolla ystävälläni oli palanut totaalisesti pohjaan. 9-vuotias, veljessarjan keskimmäinen poika, on käynyt aikoinaan pianotunneilla. Viime vuosi meni ilman soittotunteja, mutta poika on silti ollut kiinnostut pimputtelusta. Ystäväni oli sitten ajatellut, että soittotunnit olisivat ihan hyvä juttu. Hän oli saanut paikan jopa kansalaisopistosta. Tiistai-iltana olisi ollut tuntiaikojen varaaminen opistolla.

Kiireisen työpäivän päätteeksi ystäväni oli kiitänyt kotiin, jotta ehti laittaa katraalle ruokaa ja sitten lähteä kohti kansalaisopistoa. Poika oli kuitenkin lyönyt jarrut päälle. Hänelle oli kaiketi iskenyt rimakauhu. Vanha tuttu soitonope olisi kuulemma mennyt, mutta nyt pianon soittaminen ei kiinnostanutkaan, kun kyseessä olisi ollut uusi ope kansalaisopistossa. "Sä ilmoitit mut sinne kysymättä multa. Mä en halua. Mä en lähde."

Ystäväni oli pakottanut pojan kuitenkin autoon ja oli ajatellut, että mieli muuttuu. Hän puhuu pojalle järkeä automatkan ajan. Poika oli kuitenkin pitänyt pintansa, eikä ollut suostunut astumaan autosta ulos.

Ystäväni oli kiihdyksissään mennyt opistolla opettajan luo ja tilittänyt, että poika ei suostu tulemaan autosta. "Mä olen tosi pahoillani, mutta meidän täytyy ehkä perua paikkamme. Voitte ottaa jonosta jonkun toisen hänen paikalleen".

Ja sitten kiireestä, väsymyksestä, parhaansa yrittämisestä, suostuttelusta, neuvottelusta, pakottamisesta, maanittelusta väsynyt ystäväni oli puhjennut kyyneliin. Oikein kunnolla rääkymään. Opettaja oli hädissään kysynyt, onko kaikki ok, vai onko tapahtunut jotain...

Ei ollut tapahtunut. Tai oli. Ystäväni mitta lasten harrastusten aktivoimisessa (välillä huonoin tuloksin) oli täyttynyt. Hän oli yrittänyt olla hyvä äiti ja kannustaa lapsiaan harrastamaan, aktivoida heitä harrastamaan kuljettamalla, ilmoittamalla ja välillä puolipakottamallakin.

(Nyt joku voi sanoa, ettei lapsia saa pakottaa harrastamaan. No, asiassa on tulkinnanvaraa. Jos lapsi itse haluaa yleisurheiluun ja käy siellä kuukausitolkulla innostuneena, mutta kesken kauden iskee kyllästys. Mitä kuuluisi tehdä? Itse olena ainakin sanonut lapselleni, että kesken kauden ei saa lopettaa. Jos jotain aloittaa, se pitää vielä tyylikkäästi loppuun saakka. Ja joskus voi jättää harrastuskerran väliin, jos on parhaan kaverin synttärit, mutta syyksi ei riitä se, että laiskottaa. --- Itseasiassa omalle pojalle iski, varsinkin pienempänä useinkin rimakauhu mitä erilaisemmissa tilanteissa. Hän saattoi lyödä jarrut pohjaan vaikka  vartti ennen kaverisynttäreille lähtemistä, kun tajusi, ettei ehkä tunne kaikkia lapsia siellä. Vein hänet synttäreille väkisin ja hain iloisen pojan pois pari tuntia myöhemmin.)

---

Ystäväni itkukohtaus ei ollut päättynyt. Hän oli itkenyt koko paluumatkan. Oli suunnistanut suoraan sänkyyn jatkamaan ujellusta. Ja siellä hän oli viettänyt muutaman tunnin. Lapset olivat vaistonneet äidin "herkän tilan" ja olivat olleet siipiänsä myöden koko loppuillan.

Tilansa ankeutta korostaakseen ystäväni oli keittänyt perheelle iltapalaksi puuroa. Veteen tietenkin. Suolaa oli sentään laittanut. Nuorimmainen oli pyytänyt santsilautasen, vaikka inhoaa puuroa.

Äiti oli vähän väsynyt.

---

Itse olen kerran päättänyt olla ahkera ja hyvä ihminen ja tehdä kaikille läheisille joululahjat itse. Paha kyllä homma jäi opiskelukiireissä hieman viimetippaan. Painoin käsin lakanakankaalle nättejä kuvioita ja ompelin kankaasta tyynyliinoja. Aikaa oli yksi päivä. Liukuhihnatyötä. Minuuttiaikataulu.

Totta kai tönäisin painoväripurkin jossain vaiheessa kumoon ja muutama työ meni pilalle.

En minä mitenkään dramaattinen ihminen ole, mutta huusin tappavani itseni. Mies (ex) suuttui kommentista, sillä hänen mielestään niin ei saa sanoa. Siinä kohtaa totesin, että voin minä hänetkin tappaa.

Lähdin kuitenkin tunnin kävelylle räntäsateeseen (vrt. ystäväni puuron keitto).

Palasin kotiin ja tein käsityöt valmiiksi. Ja lupasin, etten enää koskaan yritä olla ahkera ja hyvä ihminen tekemällä joululahjoja puolelle sukua, koko suvusta puhumattakaan.

- S.