Sinulla on ystäviä. Ystäväporukoita. Kuulutko niihin, jotka pitävät itse oma-aloitteisesti yhteyttä ystäviin ja organisoivat porukkaa kasaan? Vai kuulutko niihin, jotka mielellään kyllä vastaavat viesteihin tai osallistuvat jälleennäkemisiin, mutta eivät varsinaisesti ole porukan puuhamiehiä tai -naisia? Vai kuulutko kenties niihin, jotka vastaavat viesteihin, jos vastaavat, palaavat soittopyyntöihin puolen vuoden viiveellä, jos silloinkaan ja osallistuvat kekkereihin silloin tällöin sateella?

Nämä jälkimmäiset vetoavat yleensä kiireisiinsä. Minä en usko sanaakaan. Ihmisellä on aina aikaa sille, mitä pitää tärkeänä. Nämä hangaroundit eivät vaan ole ihan varmoja, haluavatko he sinun klubisi jäseniksi. Mutta toisaalta he eivät ole ihan varmoja siitäkään, etteivät halua. Niinpä he roikkuvat sen verran mukana, ettei heitä potkaista kerhotalon ulkopuolelle.

Nämä ihmiset ovat energiasyöppöjä sellaisille ihmisille, jotka haluavat pitää yhteyttä, vaihtaa kuulumisia tai saada kaveruksia kokoon. Sillä nämä organisaattorit tulevat onnelliseksi ystävistään ja yhteydenpidosta. He tekevät lähestulkoon mitä tahansa, saadakseen vastuksen meiliinsä tai kuulumisia tekstarilla. Nämä puuhakkaat järjestelevät tapaamisia, ehdottelevat uusia aikoja ja paikkoja, jotta näiden "kiireisten" elämästä löytyisi juuri se tunti tai kaksi, jolloin heillä olisi mahdollisuus tavata.

Yleensä puuhakkaat luovuttavat kolmannen soiton jälkeen. Kyllähän se näkee, että olen yrittänyt soittaa. Miksei se soita takaisin? Siis ikinä. Samaiset järjestelijät yrittävät säätää porukan tapaamisaikoja kolmeen kertaan, jotta tämäkin, jolla ei ole aikaa pääsisi mukaan. Kolmannen säätämiskerran jälkeen he luovuttavat. Ainakin tilapäisesti.

Ahkerat ja innokkaat masentuvat. Eikö se oikeasti halua osallistua? Eikö sitä kiinnosta jutella minun kanssani? Että minä olen tyhmä, kun taas yritin laittaa sille viestiä eikä se taaskaan vastannut.

---

Kenelläkään ei ole aina kiire. Jos on, niin täytyy miettiä, mistä se kiire tulee. Ovatko kaikki ne asiat, joita omalla työlistalla on, todella tekemisen arvoisia. Vai olisko arvokkaampi asia soittaa sille ystävälle?

---

Minä olen muutamaan otteeseen ponnekkaasti päättänyt, että deletoin kännykästä niiden ystävien yhteystiedot, jotka tuntuvat pysyvän vuodesta toiseen klubini hangaround-jäseninä.

Miksi minä niin haluan tehdä? Eikä minulle riitä se, että joku haluaa jutella kanssani tunnin kerran kahdessa vuodessa? Miksi pitää saada enemmän?

---

No, tunnen itseni. Olen yhteydenpitäjä. Olen addikti. Vaikka kuinka päättäisin, etten ota yhteyttä epäaktiiviseen ystävääni, niin otan kumminkin. Tai siis, yritän ottaa. Ja kolmannen yrityksen jälkeen tunnen itseni tyhmäksi. Olisi se pitänyt tietää! Ei se vastaa! Eikä se soita takaisin! Ei sille sovi tapaaminen, vaikka se sovittaisiin helatorstaiksi viiden vuoden päähän!

En halua, että ystävyys saa minut tuntemaan itseni päätä seinään hakkaavaksi idiootiksi, joka ei ykmmärrä toisen "hienovaraisia"  vihjeitä: ei kiinnosta, älä soita mulle.

Minulla on lukuisia ihania aktiivisia tai aktiivisuuttani arvostavia ystäviä, joiden kanssa ystävyys sujuu painollaan. Mutta painollaan ei tarkoita, että katellaan... (katellaan = koskaan ei tapahdu mitään).

---

Vielä en ole ollut kypsä deletoimaan nimiä kännykästäni. Olen kuitenkin harkinnut määräaikasen ystävyyssopimuksen laatimista. Jos tietyistä kavereista ei kuulu x.x.xxxx mennessä mitään, sormi osuu poista-näppäimelle.

Ei se ole helppoa luopua ystävistään.  Vielä vaikeampaa se on, jos he eivät edes huomaa sitä luopumista.

- S.