Kirsi Piha kolumnoi uudessa Gloriassa varsin osuvasti riitelystä ja sen merkityksestä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi riitely on muka niin kamalaa. Sehän vie asioita eteenpäin! Joskus se tie, jolle se vie johtaa eroon. Mutta parempi sekin kai on kuin olla paskassa suhteessa ihan tuppisuuna, kun kumpikaan ei uskalla sanoa tai tehdä mitään.

Minä en kestä ihmisiä, joiden kanssa ei voi riidellä. Eikä se ole minusta ihmissuhde eikä mikään, jos se ei riitaa kestä.

Voisin jopa sanoa, että mitä läheisempi ihmissuhde, sitä paremmat riidat. Kaupan kassan kanssa on turha ruveta vänkäämään. Ei ehkä ole sellaista aihetta tai tilannetta, jossa se olisi vaivan väärtti. Mutta oman miehen, lähisukulaisten ja ystävien kanssa matsi piristää kummasti. Silloin tällöin.

Ja sitten voi sopia.

---

Kirsi Piha jakoi riitelijät neljään eri tyyppiin: huutajiin, mököttäjiin, tavaroiden heittelijöihin ja kävelylle lähtejiin. Minusta jako on varsin karkea. Ja ehkä yleistäväkin, sillä tunnistan itsessäni kaikkia muita paitsi en tuota tavaroiden paiskojaa. Herran jestas! Jos minä olen jonkin tavaran hankkinut niin todellakin siitä pidän, enkä taatusti sitä tahallani riko. Ymmärrän, että Ikean lasit joutavatkin mennä. Mutta jos ne joutavat mennä, niin miksi ne on ylipäätään hankittu?

Piha sanoi, että parisuhteen onnellisuuden kannalta on olennaista, että pariskunnan riitelytyypit sopivat yhteen.

Houston, we have a problem! Minä olen siis päivän biorytmien mukaan joko huutaja, mököttäjä tai uloskävelijä. Eihän sellaisen kanssa sovi kukaan yhteen! Melkoinen kameleontti saisi mies olla, jotta ottaisi tolkkua siitä, mikä riitelypersoonallisuuksistani on pukannut sinä päivänä päälle. Ja minun kokemukseni mukaan miehet eivät ole kameleontteja. Miehet ovat mitä ovat.

---

Muistan myös sellaisen riidan, jonka aikana olen käyttänyt kaikkia näitä persoonallisuuksiani:

1) Homma alkaa huutamisesta, mikä on minun  tapauksessani voimakas ilmaisu, sillä en huuda. Minä sanon. Mies kutsuu sitä jankuttamiseksi.

2) Miehen tapa reagoida tähän avautumiseeni on usein hiljaisuus (mököttäjä). Ja  minä suivaannun mököttämisestä, kun itselläni päällä on huutamisvaihe, ja toisen vaikeneminen tekee asiallisen jankuttamisen mahdottomaksi. Mököttämisestä suivaantunut huutajapersoona alkaa myös mököttää. Kyse on ylpeydestä. Olkoon saatana sitten, kun ei kerran halua keskustella asiasta. Kummankin ylpeydestä ja etenkin minun kärsivällisyydestäni riippuen tämä yhteisen mököttämisen näennäisrauhallinen vaihe kestää yhdestä tunnista muutamaan päivään.

3) Mököttämisestä turhautuneena voin jossain vaiheessa pakata vaikka kirjastokassin ja teatraalisesti lähteä kävellen kirjastoon. Käymme kävelyllä ja kirjastossa yleensä yhdessä, joten se, ettei pyydä toista mukaan on "merkki". Sovitaanko jo saatana tai lähden yksin kirjastoon? Pelottava uhkaus, eikö totta.

4) Viimeistään kävelylle lähtemisen jälkeen on pakko aloittaa lähestyminen. Siinä vaiheessa molemmat ovat jo niin kyllästyneitä riitelemiseen ja niin noloja riidan alkusyystä, että  sopiminen sujuu yleensä varsin sutjakkaasti.

Sovinto-persoonani on varsin hurmaava. Ja niin on miehenkin. Jotta saa sovinto-minän esiin kannattaa joskus käydä jopa nuo kaikki riitelypersoonat läpi.

Tai ehkä on olemassa jokin lääke, joka saa sovintofiiliksiin ilman riitelyäkin.

- S.