Ihminen tuppaa viehättymään omasta viehättävyydestään. Eli kun lapsena joku kehuu lauluääntäsi, laulat entistä enemmän ja innokkaammin ja kehityt entistä paremmaksi. Ihminen haluaa tehdä asioita, joissa on hyvä ja joissa voi jopa päteä. On kivaa olla suvun paras kakkumaakari, perheen huolellisin siivoaja tai työpaikan luotettavin oikolukija.

Kaikki haluavat päteä. Se tulee meiltä luonnostaan. Jos ei ihminen voi muulla päteä, niin hän pätee sillä, ettei ikinä halua päteä millään. Ne ne rasittavia martyyreitä ovatkin.

---

Entäs sitten ne asiat, joissa tunnet aina olavasi vähän heikoilla? Niitä voi tiettyyn rajaan asti vältellä. Harrastuksensa ja ammattinsa voi valita sen mukaan, ettei näytä totaali-idiootilta. Jos yhdys sanojen kanssa on ongelmia, et luultavasti ryhdy ammatti kirjoittajaksi. Jos sinulla on kaunis ääni muuten, mutta se särkyy kurkussa, et luultavasti harrasta laulamista, ainakaan soolona.

Hiihtämisen välttelystä olen itse aikoinani tehnyt taiteenlajinkin. Olen myös hitusen ylpeä siitä, että olen huono oikolukija. Käännän asian niin, että näen isot kuviot, metsän, strategiset asiat. Löyntivirheet olkoot piipertäjien heiniä!

---

Olen jotenkin valikoinut itselleni harrastuksia, joissa mennään eteenpäin tavalla tai toisella. Syntyy tuloksia.

Harrastukseni ovat myös sellaisia, joissa voi siirtyä aloittelijatasolta pikkuhiljaa vaativammalle tasolle. Voi asettaa itselleen tavoitteita, vertailla suorituksiaan muihin, lisätä vaikeuskerrointa ja toisaalta myös tyhjentää suorituksen aikana päätään. Sekä kutoessa että juostessa tavoitteenani on flow-tila, jossa kaikki ympärillä katoaa.

---

Olen kärsimätön. En malta olla paikoillani (ilman neuletta). Siksi minulle ovat aina olleet vaikeita sellaiset lajit ja tekemiset, joissa vain "ollaan".

Kokeilin lukioikäisenä transkendenttistä mietiskelyä peräti kahden käyntikerran verran. Opettaja kertoi harjoittaneesna mediaatiota kymmenen vuoden ajan ennen kuin saavutti tilan, jossa ei ajatellut mitään. Me harjoittelimme sitä. Minä ajattelin makkaroita. Heti perään ajattelin olevani toivoton tapaus.

---

Lääkärin käskystä olen lisännyt venyttelyä liikuntaohjelmaani. Se on minulle vaikeaa. Olen kokeillut joogaa ja se oli minulle liian henkistä. Tuli makkarat taas mieleen.

Bodybalance tuntuu paremmalta. Omemmalta. On silti vaikeaa olla vertaamatta, venynkö yhtä hyvin kuin eturivin "hikari".  Minun täytyy opetella pois ajattelusta, jossa tulokset ovat tärkeitä.

Yllättäen olen todennut, että bodybalance on ehkä parasta mitä olen tehnyt juoksuni ja itseni eteen viimeisen vuoden aikana.  Olen joutunut tekemään asioita, jotka eivät ole minulle ominaisia: hengittämään rauhassa, venymään, olemaan paikoillani ja horjumaan käsittämättömän vaikeissa tasapainoliikkeissä. Olen joutunut nauramaan itselleni.

---

Olenkin ajatellut, pitäisikö minun enemmän tehdä asioita, jotka ovat minulle vaikeita? Asioita, jotka eivät ole minulle luontaisia? Löytyykö kehittymisen avain siitä, että ei tee asioita, joita on mukava ja helppo tehdä vaan siitä, että tekee myös asioita, joita on epämukavaa ja vaikea tehdä?

Pitäisikö ihmisten sirtyä useammin omalta mukavuusalueelta epämukavuusalueelle? Tilanteisiin, joissa he paljastavat heikkoutensa? Tilanteisiin, joissa he joutuvat nauramaan itselleen? 

---

Altistin itseni sellaiselle tilanteelle hiihtolomalla. Otin 1,5 tuntia snoukkaopetusta. Jou mään.

Toisaalta, jokainen parisuhteessa elävä joutuu epämukavuusalueelle säännöllisesti.

- S