Ihminen sopeutuu. Jos hän ei sopeudu, niin hän tuhoutuu.

Jos minulle olisi 2,5 viikkoa sitten sanottu, että tipun portaita ja sen vuoksi joudun vähintään kuukauden sairaslomalle, Nizzan matka peruuntuu, enkä kykene juuri muuta tekemään kuin makaamaan, olisin repinyt pelihousuni ja sanonut, että työn, matkan ja aktiivisen elämän mukana menevät kaikki minulle tärkeät asiat.

Nyt tilanne on kuitenkin se. Enkä ajattele, että elämäni olisi tilapäisesti pilalla. Elämäni ei seuraavaan kuukauteen ole ehkä sellaista kuin olin toivonut, mutta minun elämääni se kuitenkin on ja siitä täytyy nyt repiä se ilo irti, mikä on irti revittävissä.

Minulla ei enää ole mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Välilevy on pullistunut, hermoa puristaa ja selkäydintä painaa. Se ei kiroilemalla ja ahdistumalla siitä parane.

---

Joku on joskus sanonut, että ihmisen pitää muuttaa ne asiat, joihin ei voi sopeutua ja sopeutua niihin asioihin, joita ei voi muuttaa.

Minun elämäni on nyt juuri siinä pisteessä, että sitä sopeutumiskykyä mitataan. Katsotaan, että mihin asti se meikäläisen optimismi oikein venyy.

---

Venyyhän se. Monesta asiasta löytyy hyviä puolia, mutta ei kärsimyksestä.

Kivut ovat olleet infernaaliset - sitä sanaa lääkärikin käytti lähetteesään, jonka perusteella odotan käyntiä neurokirurgin luona. Kipuihin on kuitenkin vaikea sopeutua. Hermokipu poraa päähän reiän ja täyttää nupin ainoastaan tuskalla. On vaikea ajatella myönteisesti, kun ei voi ajatella lainkaan.

Ystäväni kysyi, millaista se hermosärky oikein on. Kysyin, onko häntä koskaan porattu hammaslääkärissä niin, että pora osuu hermoon. Hermokipu on sellaista. Nyt porataan vaan hermoon koko ajan..

---

Kärsimys ei todellakaan jalosta ihmistä. En usko, että minusta on tullut yhtään mukavempi ihminen sen vuoksi, että olen hermosärkyjä potenut. Toki nyt, kolmannet lääkkeet saatuani ja pahimmista säryistä päästyäni, arvostan sitä, että saan nukuttua ja pystyn istumaan tässä koneella vartin verran.  Mutta juuei, yhtään pyhimysmäisempi ihminen en ole. En yhtään aiempaa paremmin pysty kohtelemaan läheisiäni enkä ole yhtääv vähemmän itsekäs kuin aiemminkaan.

Jos säryt jotain opettavat, niin arvostamaan omaa terveyttä. Mutta eivät ne minusta see äititeresaa, joka haluaisi parantaa maailman orpojen ja köyhien tuskat.

Tietyssä mielessä tuska voi siis jopa korostaa itsekkyyttä. Oppii arvostamaan omaa hyvää oloaan entistä enemmän. Sen sijaan, että haluaisi parantaa muiden oloa. Ja se on mielestäni kuitenkin sitä, mitä tapahtuisi jos kärsimys todella jalostaisi ihmistä niin kuin väitetään.

---

Vaivat ja vastoinkäymiset tuovat esiin ihmisestä uusia puolia. On tyyppejä, jotka ovat reippaita ja positiivisia niin kauan kuin kaikki on hyvin ja aurinko paistaa. Mutta jos partioleirillä sataa viikon verran, niin elämä on pilalla ja kaikki mukana olevat saavat kuunnella valitusta aamusta iltaan. Aivan kuin muiden elämä sateessa olisi helpompaa ja se muuttuisi helpommaksi, kun kuuntrelee ruikutusta räntäsateen päälle?

Tämä sama ihmistyyppi usein töissä valittaa koko ajan kiireestä. Muillahan ei ole kiire ja heillä on siksi aikaa kuunnella sinun kitinääsi? Miksi joillakin on aina 10 minuuttia aikaa valittaa kuinka kiire on?

Toki valitus kuuluu tietyssä määrin elämään ja se helpottaa. On hyvä päästää paineita kahvihuoneessa. Mutta alituista vaikerrusta en voi ymmärtää. Jos on niin vaikeaa, niin eikö tilanteelle pitäisi tehdä jotain se sijaan, että keskittyy itkemiseen?

---

Olen miettinyt myös, miten itse käyttäydyn, kun elämä potkii ja hermoa puristaa.

En kauheasti valita. Itseasiassa en kovinkaan helposti sano, että minuun sattuu tai asiat ovat kehmosti. Niinä kertoina kuin olen valittanut kipuja, minut on yleensä kiidätetty sairaalaan. Silloin on oikeasti sattunut.

Yritän myös olla mahdollisimman vähän vaivaksi muille. Minä pärjään kyllä. Mennään vaikka taksilla kauppaan, ettei tarvitsisi naapureita vaivata kuskiksi.

Olen myös hyvä löytämään asioiden valoisia puolia. Jos sellaisia on vaikea löytää, alan nauraa itselleni. Jos elämä ei ole hassua, niin minä ainakin olen.

---

Mutta se, mikä on huono puoleni kärsiessäni on se, että odotan ystäviltäni ja läheisiltäni jatkuvaa yhteydenpitoa. Jos en pääse töihin ja harrastuksiin, pelkään, että minut unohdetaan. Haluan tekstareita ja soittoja, jotka viestivät, että olen mielessä. Haluan tuntea itseni aktiiviseksi, vaikka olen maannut 14 päivää selkä kiinni sohvassa. Jos en pääse ystävieni luo, haluaisin, että he pääisivät minun luo.

Sairaana olen vielä tavallistakin huomionkipeämpi.

Tänään ei ole vielä tullut tekstareita.... höh. On siinäkin kavereita...

- S.