En ollut koskaan kouluaikoina se luokan urheilullisin.

Olin kuitenkin tasaisen innostunut kaikista muista lajeista, paitsi hiihdosta. Sitä inhosin, koska olin siinä niin huono. Hiihtokisoissa olin aina viimeinen tai toiseksiviimeinen. Edes maalissa jaettu lämmin mehu ei poistanut suusta veren makua. Hiihtokokemukseni ovat oman kirjoituksensa väärtti. En mene niihin traumoihin nyt sen syvemmälle.

Harrastin monia eri lajeja, mutta en mitään tosissani. Sillä lailla tosissani, että olisin asettanut itselleni tavoitteita. Liikuin vain, koska se oli hauskaa ja harrastuksissa oli kavereita. Kilpailemista inhosin.

---

Moniin ystäviini, sisaruksiini ja tuttaviini verrattuna tunsin itseni jopa epäurheilulliseksi. Olin se hidas ja kankea. Pelisilmää ei ollut. Heitto- tai mailakäsi oli onneton. Jos minulla oli jonkinlaisia lahjoja, niin ne liittyivät rytmitajuun ja suhteellisen hyvään koordinaatioon. Pystyin opettelemaan aerobicissa kuviosarjoja, joissa kädet liikkuivat eri tavalla ja eri tahdissa kuin jalat. Sillä taidolla ei Pohjanmaalla pitkälle pärjää, sillä salonkikelpoisia lajeja olivat pesä- ja lentopallo ja yleisurheilu.

Urheilullisen minäni ensimmäinen kultakausi osuukin opiskeluaikoihin. Silloin löysyin todella yliopistoliikunnan jumppavalikoimat! Voi aerobicin ihanuutta! Mitä tanssillisempia ja monimutkaisempia askelsarjoja, sitä enemmän nautin. Valitsin jopa luentoja sen mukaan, että pääsin varmasti suosikkiohjaajieni tunneille.

Hurahdin. Viikko-ohjelmassani oli jopa 13 tuntia liikuntaa. Tuplajumpat olivat aivat tavallisia. Jos kävin vain yhdellä tunnilla, jäin sen jälkeen monesti vielä venyttelemään tai lähdin lenkille.

Näihin aikoihin myös juoksu alkoi maistua. Olin niin kovassa kunnossa, että juoksun aloittamiseen ei liittynyt sitä lääh-puuh-ahdistus-rintapisto-fiilistä, mikä usein tappaa ihmisten orastavan lenkkeilyinnon. Juoksussa ei kuitenkaan ollut sellaista imua kuin jumpissa.

---

Moinen urheilullisuus ei voi nut jatkua, kun elämään astuivat mukaan päivätyö, perhe ja parisuhde. Jollain lailla liikunnan kipinä jäi kuitenkin edelleenkin mukaan elämääni. Nyt mukana oli jopa ripaus uskoa siihen, että olen kohtuullisen hyvä jossakin.

Mutta toista kultakauttani edelsi totaalinen aallonpohja. Lihoin 14 kiloa, kun säännöllinen liikunta jäi. Kestin itseäni ja olotilaani vuoden verran.

Päätin ryhdistäytyä.

---

Kaikki sai alkunsa siitä, kun poika opetteli ajamaan ilman apupyöriä ja hänen rinnallaan piti juosta. Juoksu itsessään tuntui tietysti pahalta, kun kunto oli huono. Mutta juoksun jälkeen oli hyvä fiilis. Aiemmin juoksua harrastaneen ystäväni esimerkki kannusti. Kyllä minäkin!

Tajusin, että juoksu oli helppo laji sovittaa omiin aikatauluihin. Ja se oli laji, jota voisin harrastaa yksin tai yhdessä.

Tapahtui jälleen hurahdus. Yht'äkkiä oli Sepon keskustelupalstalla lukemassa lisää treenivinkeistä. Hankin sykemittarin. Ja juoksutrikoot.

 ---

Ja sitten se tapahtui. Naps. Yht'äkkiä halusin liikkua tavoitteellisesti. Halusin juosta puolimaratonin. Halusin juosta sen uudestaan, parempaan aikaan. Sain mielihyvää siitä, että kehityin.

Edes rasitusvammat eivät saaneet minua lannistumaan. Löysin rinnalle uusia lajeja, jotka pitivät liikunnan mukana ohjelmassa silloinkin, kun juoksu oli vaikeaa tai mahdotonta.

---

En ole vieläkään hyvä urheilussa. En ole erityisen nopea enkä erityisen kestävä. Olen juokseva täti.

Mutta jos kouluaikojeni luokka tuodaan kanssani samalle viivalle, niin veikkaan, että oma sijoitukseni on noussut huomattavasti. Kun liikuntaa harrastamattomat ovat hiipuneet, olen itse jonkinlaisen tasaisen vauhdin periaatteella parantanut asemiani.

Tiedän, että minusta ei tule huippu-urheilijaa eikä sijoituksilla peräkylän ympärijuoksuissa ole merkitystä. Jollain tavalla ajatus siitä, että olen parempi kuin JOKU, tuo minulle kuitenkin tyydytystä. 37-vuotiaana olen löytänyt itsestäni kilpailuhenkisen puolen.

- S