Ystäväni totesi minulle toissapäivänä, että minä olen kissa, joka putoaa aina jaloilleen. Olen miettinyt kommenttia sen jälkeen paljon. Ystäväni on nyt siinä elämäntilanteessa, jossa itse olin jokunen vuosi sitten: korttitalo on kaatunut, edessä on pakan uudelleenjärjestäminen. Siinä tilanteessa hakee usein mallia muista vastaavassa tilanteessa olleista.
Ilmeisesti tämän ystäväni mielestä minun strapetsiani on heilutettu paljonkin, mutta olen joko tasapainoillut tai tehnyt näyttävän alastulon. Ja hän haluaisi kokea samanlaisen vaikeuksien kautta voittoon -fiiliksen.
Eräs toinen ystäväni sanoi noin vuosi sitten elämäämme kelatessamme, että minulle sitten on noita vastoinkäymisiä annettu.
En ole itse ajatellut asiaa noin! Siksi nämä ystävieni kommentit ovat olleet minusta jännittäviä. Että noinkin voi minun elämäni nähdä! Apua - onko elämäni oikeasti ollut ihan kamalaa!?
---
Itse olen nähnyt elämäni vain elämänä. Välillä siinä on ollut vähän pomppuisempaa kyytiä, välillä on ollut sitten kuin olisi bemarin kyytissä ollut. Enimmäkseen minulla on ollut todella mukavaa. Ja jopa helppoa!
Olen ollut monella tavalla erittäin onnekas. En kehtaisi sanoa, etä elämäni on ollut vaikeaa! Herran jestas, minulla on aina ollut hyviä ystäviä, olen menestynyt koulussa ja työssäkin, olen aina nauttinut työstäni ja minulla on ollut harrastuksia. Suuria taloudellisia vaikeuksiakaan ei ole ollut. Olen ollut yksin, mutten yksinäinen. En ole pelännyt yksinäisyyttä, sillä se ei ole vaikuttanut todennäköiseltä.
---
Sivullisen silmin katsottuna muiden elämä vaikuttaa usein joko tavattoman helpolta tai sitten hirveän vaikealta. Ilmeisesti minun elämäni on joidenkin mielestä ollut hieman enemmän soratietä ja rospuuttoa kuin monilla muilla.
Eteenpäin olen kuitenkin aina mennyt pompuista ja savivelleistä huolimatta. Ehkä siinä on minun salaisuuteni?
Silloin, kun tie on vetänyt kuraiseksi ja tuulilasiin lentää paskaa, olen entistä tiukemmin tarttunut rattiin ja körötellyt kurakkojen yli. Ja jos on tuntunut, että olen eksyksissä, olen kilauttanut kavereille, jotka ovat kuunnelleet ja auttaneet koordinaattien löytämisessä.
---
Kissamainen tapa pudota jaloilleen ei siis ole ominaisuus. Se on asenne. Se on taito, jota voi opetella.
-S
Kommentit