Ylihuomenna tähän aikaan saatan olla jo sivakoimassa hiihtoladulla! En ole koskaan odottanut hiihtämistä niin paljon kuin nyt!

En koskaan.

---

Ensimmäiset muistikuvani hiihtämisestä ajoittuivat aikaan ennen kouluikää. Hiihtelen mummin ja papan pihan ympäri. Minua yhdeksän vuotta vanhempi enoni on askarrellut minulle rintaan kiinnitettävän kilpailunumeron. Siinä lukee: hidas, mutta kankea. En osannut vielä lukea.

Jälkeenpäin sille on naurettu, mutta joka kerran kun tarinaa on kerrottu, olen joutunut nauramaan itselleni ja sille, etten vain osaa hiihtää.

---

Asuin lapsuusvuodet Etelä-Ruotsissa, jossa lunta oli vielä harvemmin kuin nykyisin pääkaupunkiseudulla. Kenties syy huonouteeni oli siinä, että hiihtämään oppisi parhaiten 3-6-vuotiaana, ja minä opiskelin silloin kirosanoja ruotsiksi. 

Tai sitten syynä oli se, että hiihtovarusteet perin yleensä isoisältäni. Puusukset, joissa oli tervaa pohjissa. Ja kaikki välineet väärää kokoa - kasvunvaraa piti olla. Suksien  pohjiin tarttui lumesta kokkareita niin, että niillä ei voinut hiihtää. Suksia piti nostella. Marjo Matikainen oppi minulta "havuja perkele" -lausahduksensa.

Ensimmäiset lasikuitusukseni sain samoihin aikoihin, kun sain ruveta katsomaan televisiosta Dallasta eli rippikouluiässä. Se oli myöhäistä silloin!

---

Koulun hiihtokilpailut olivat piinaa. Ei niistä kukaan tykännyt, mutta minä oikeasti inhosin niitä. Eräänä talvena minulta leikattiin silmä karsastuksen vuoksi juuri kisojen alla. En pelännyt leikkausta. Olin vain suunnattoman iloinen, että vältyin hiihtämiseltä!

---

Ensimmäisen kerran hiihdin vapaaehtoisesti noin 23-vuotiaana Lapissa. Olin silloin kovassa kunnossa, joten tuntui hyvältä. Ilmeisesti se kuitenkin näytti pahalta. Ex-mieheni purskahti nauruun väärässä kohdassa. Siitä suivaantuneena pistin viitosvaihteen silmään ja hiihdin kymmenen kilometrin lenkin yksikseni ja suutuspäissäni väärään kiertosuuntaan.

Koskaan ei voida aliarvioida tämän tapahtuman merkitystä siihen, että parisuhteemme kariutui kymmenen vuotta myöhemmin.

---

Vuosi sitten saimme avomieheni kanssa tilapäisen mielenhäiriön ja menimme ostamaan sukset. Myyjä oli asiantunteva - me emme. Ostimme keskihintaiset vehkeet. Riittävän hyvät, jotta orastava uteliaisuus ei karahtaisi välineongelmiin, mutta ei niin prameita, jotta vaikuttaisimme pelleiltä.

Kävimme hakemassa tuntumaa kotiladulta pariin otteeseen ja sitten suuntasimme Lappiin, jossa hiihdimme joka päivä. Se oli ihanaa! Minulle ei naurettu, kiitos miehen, joka on joko erittäin hienotunteinen tai sitten aivan yhtä avuton kuin minäkin.

Olen luultavasti edelleen yhtä huono kuin aiemminkin. Olen myös hidas. Mutta minulla on kuntoa. Sen, minkä tekniikassa häviän, voitan hapenottokyvyssä. Jos ei muuta, niin sisulla saatana!

---

Hiihtäminen on ihanaa.

-S